Ihan mahtava syyssää sattui tälle viikonlopulle, aurinko paistoi kirkkaan kuulaalta taivaalta, ilma jo vähän kirpakka, mutta paisteessa lämmintä. Lähdettiin Suolahteen jeesailemaan taimikon raivauksessa. Puolimetriset kuusentaimet piti kaivaa heinikosta ja vatukosta esiin, ja riehua vesurin kanssa pajukot nurin, ettei lumi paina talvella kasvillisuuden päällä taimia lyttyyn. Rakkojahan se tiesi käsiin, mutta olipa mukavaa nollata töistä kuplivaa päätä (en ole kolmeen yöhön nukkunut kunnolla, kun työt pyörii mielessä) oikein perusfyysisellä työllä.
Roki nautti koko pienen koiran sydämellä päivästä pusikossa. Se railatti ympäri metsää ja hakkuuaukkoa kokonaiset kolme-neljä tuntia. Pitkin ojaa, kiveltä toiselle, hurjilla loikilla ja ihan kauhealla kaahotuksella sekä kamalalla tappomeiningillä kantojen kimpussa. :D Vähän hirvittikin, koska maasto oli tosi epätasaista, kivikkoa ja suonsilmäkettä siellä täällä. Lisäksi aamulla olivat kuulemma törmänneet yhteen maa-ampparipesäänkin. Onneksi ei ampiaisia tai kärmeksiä päivällä tiellemme tullut. Maa-ampiaiset ovatkin tänä kesänä/syksynä kuulemma olleet useammankin kaverin ja kaverin koiran riesana. Jännä juttu, koska en ole koskaan (kopkop) törmännyt ampiaispesään maassa.
Jos nyt itselläkin tällä hetkellä on aika reporanka olo, niin on kyllä Rokikin ihan ventti. Sillä ei pysy silmät ollenkaan auki. Pitäisi vielä sen tassut ja varpaat tsekkailla, ettei nyt ole repinyt itseään mihinkään tänään. Varulta vaan, ei se mitenkään vaikuta itseään teloneelta (vaikka uhkaavan lähellä heilahtavaa vesuriakin se pari kertaa kävi...).
Jäljellä ollaan sitten otettu iso harppaus eteenpäin. Birgitta kannusti viime viikolla kokeilemaan jälkeä ilman mitään nameja. Olin todella skeptinen, itsestä tuntuu kai vaan niin uskomattomalta ajatukselta, että Roki voisi sellaisen jäljen metsästä löytää. Tämä kokeilu nyt kuitenkin sen takia, että Roki ei nosta keppejä ollenkaan, jos jäljellä on nakkia. Käytiinkin Liepeellä tekemässä pari jälkeä torstaina yhdessä. Ja onpa se pieni vaan hieno! Niin nousi kepit kuin vettä vaan jäljeltä! Roki tuo käteen asti, kun vähän kannustaa. Itsellä vaan meinasi olla haastavaa seurata koiraa niin tarkkaan, että huomaisin sen hetken, kun Roki nostaa kepin. Toistaiseksi se nimittäin tarvitsee tosiaan vähän kannustusta, jotta se tuo kepin ohjaajalle. Mutta meininki oli siis täysin toinen keppien kanssa tällaisella jäljellä, jossa ei ollut namia. Vetoleikki palkkana kepistä.
Roki vetää ihan mielettömällä vauhdilla nyt näitä nakittomia jälkiä. Joutuu tosissaan jarruttamaan. Sen kierrokset nousevat vielä siitä vetoleikistä. Mutta kyllä se löytää jäljen todella hyvin ja ottaa kulmatkin edelleen tarkkaan. Ohjatuissa treeneissä meillä nousi kaverin tekemältä jäljeltä 4/6 keppiä ja eilen, kun tein itse jäljen, taisi nousta myös se 4/6. Uskon, että pääsyy sille, että kaikki kepit eivät nouse, on etten vaan huomaa ilmaisua ja en kannusta oikealla hetkellä. Paljon opittavaa vielä itsellä koiran lukemisesta. Tuntuu vaan, että oma keskittyminen jakaantuu niin moneen asiaan. Pitää pysyä puskissa pystyssä, pitää kerätä merkit, kepit, jarruttaa koiraa, selvitellä liinaa, seurata pysytäänkö jäljellä ja samalla yrittää vilkuilla mitä koira puuhaa.
Mutta nyt voi kyllä lähteä loppukoejäljelle ilman tuskailua, Roki löytää jäljen ilman namia! Varmaan suurin este onnistumiselle on se, että minä olen epävarma. En aio enää merkata treenijälkiä kovinkaan tarkkaan. Pitää pystyä luottamaan siihen, että Roki pysyy jäljellä ja toisaalta, että minä erotan Rokin käyttäytymisestä, onko se jäljellä vai ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti